Esitteen on kirjoittanut Kari Kilpinen,
Kalatalouden Keskusliitto
p. 09-6844 590, kari.kilpinen(at)ahven.net

Rapu

Raputalous
Ravun biologia
Ravustus
Rapuvesien hoito
Ravunviljely
Mitä ravussa on?
Rapurutto
Rapujen keittäminen
Lisätietoa raputaloudesta

RAPUTALOUS

Maamme kalataloudessa rapu on suhteellisen uusi tulokas. Herrojen herkkuna rahvas ei siitä ole paljoa välittänyt. Kun ravunsyönti omaksuttiin ranskalaisen esikuvan mukaan myös Pietarissa, oli se alku laajamittaiselle ravun pyynnille ja rapukaupalle Suomessakin. Erityiset ravunostajat, ”rapuryssät” välittivät rapuja Pietariin ja Saksaan. Näillä välittäjillä saattoi olla rannoilla suuret sumput, joihin koottiin ostettu saalis. Näin1800-luvun loppupuolella.

Suomen raputalouden huippuhetki oli vuosisadan vaihteessa. Vuonna 1906 ulkomaille vietiin 14,7 miljoonaa elävää rapua ja suolattua ravunlihaa 5,9 tonnia. Tuo ravunlihan määrä vastasi T.H. Järven laskutavan mukaan 889 000 rapuyksilöä. Paikoin oli tavallista, että kaikki saaliiksi saadut ravut hyödynnettiin. Moni alamittainen keitettiin ravunlihaksi tai käytettiin tuoreeltaan omassa taloudessa. Silloin (1875–1902) ravun alamitta oli nykyisellä mittaustavalla noin 9 cm. Sitten se nostettiin kymmeneen senttiin ja vuonna 1993 alamitta poistettiin laista.

Ravunviennin arvon ennätysvuosi oli 1905. Silloin vietiin eläviä rapuja ja ravunlihaa nykyrahassa 9,3 miljoonan markan edestä. Vienti romahti kuitenkin sangen pian. Syynä oli vakavan raputaudin leviäminen maahamme ja ensimmäinen maailmansota. Tauti tuhosi suuren osan tuottavista rapukannoistamme. Turmaa nimitettiin rapurutoksi.

Nykyisin maamme vuotuinen rapusaalis on pysynyt usean vuoden ajan suunnilleen samalla tasolla, eli noin 3–5 miljoonassa yksilössä. Sen rahallinen arvo on 5–8 miljoonaa euroa, mikä on varovaisestikin laskien yli kolminkertainen verrattuna huippuvuonna 1905 ulkomaille vietyjen rapujen arvoon! Vaikka otetaan huomioon maan silloinen oma kulutus, nykyisen rapusaaliin arvo ylittää selvästi ”kultaisen rapuajan” huippusaaliin arvon! Suomi on vieläkin merkittävä jokirapujen maa ja rapujen ulkomainen kysyntä ja vientinäkymät ovat edelleen hyvät.

Nykyisin lähes koko rapusaalis kulutetaan omassa maassamme. Sen lisäksi rapuja joudutaan tuomaan maahamme (pakasteina ja valmiiksi keitettyinä),sillä vuosittain Suomessa ostetaan makeanveden rapuja yli 300 tonnia.

Sanalla rapu on tarkoitettu kotimaista rapuamme. On huomattava, että varsinkin rapu-sanan monikkomuoto ei useinkaan tee eroa ravun (Astacus astacus) ja täpläravun (Pacifastacus leniusculus) välillä. Ne ovat kuitenkin kaksi eri rapulajia. Tässä vihkosessa tarkastellaan ensisijaisesti kotimaista rapua ja toissijaisesti täplärapua. Selvyyden vuoksi tarvittaessa puhutaan jokiravusta.

Nykyisin jokiravut istutetaan siirtoistukkaina, mutta täpläravut myös jatkokasvatettuina ja emorapuina. Vuonna 1999 vesistöihimme istutettiin noin 1 000 eri kokoiseksi jatkokasvatettua jokiravun ja 123 000 täpläravun vastaavanlaista poikasta. Jokirapuja siirrettiin 92 000 ja täplärapuja istutettiin varttuneimpina 33 000 yksilöä.

Tällä hetkellä maassamme toimii noin 90 ravunkasvattajaa, jotka ovat ilmoittaneet tuotannostaan. Näistä kolmannes vaikuttaa Hämeessä. Ravunviljely soveltuu hyvin maaseudun sivuelinkeinoksi.

Ravunpoikasia ostavat osakaskunnat ja muut kalastus-oikeuksien haltijat rapuvesiensä hoitamiseksi. Poikasia myyvät kasvattajat ja niitä välittävät mm. kalatalouskeskukset ja kalastajaliitot. Poikasten istutustoiminta on vielä kehittymässä ja tässä mielessä poikasviljelyyn liittyy epävakautta.

Huippulaadukkaan jokiravun kysyntä kotimaassammekin on ollut jatkuvasti hyvä ja tätä äyriäistä arvostetaan varsin paljon. Myös täplärapuja toimitetaan ruokarapumarkkinoille enenevässä määrin.

BIOLOGIASTA

Suomen luonnonvesissä elää alkuperäinen jokirapu ja vuonna 1967 maahamme tuotu täplärapu.

Alkuaan rapu oli maassamme eteläinen laji, niin että sen luonnollinen levinneisyysraja oli linjan Kaskinen – Mikkeli – Lappeenranta eteläpuolella.

Rapu viihtyy kaikenlaisissa sisävesistöissä: järvissä, lammissa ja virtavesissä.

Aikuinen rapu on lähes kaikkiruokainen. Kuitenkin sukukypsä rapu syö etupäässä pohjalle vajonnutta kuollutta ainesta (detritus) sekä kasvisravintoa. Näin ravuilla on vesiekosysteemissä myös ekologista merkitystä. Ne vähentävät vesikasvillisuutta sekä pohjalle sedimentoituvaa ainesta.

Rapu asuttaa ranta-aluetta, yleensä 5 metrin syvyyteen asti. Rapu suosii hyvänlaatuista vettä, jossa on riittävästi happea ja vähän kiintoainetta. Vesi ei saa olla liian hapanta. Pohjalla tulee olla runsaasti suojapaikkoja.

Rapu kasvaa sysäyksittäin vain sinä aikana, kun uusi kuori on vielä joustava. Siksi rapu vaihtaa kuorta. Kylmissä ja karuissa vesissä tai vesissä, missä kannan tiheys on suuri, kasvu on hidasta. Näin pyyntikokoinen (10 cm) jokirapukoiras on 4–9 ja jokirapunaaras 5–10 vuoden ikäinen.

Ravun kasvunopeuteen vaikuttaa sukukypsyysikä. Eteläisessä Suomessa kasvu on 1–2 vuotta Pohjois-Suomea nopeampaa.

Kasvu sukukypsäksi Etelä- ja Keski-Suomessa

Rapu ei aiheuta vahinkoa kalakannoille. Pahimpia ravun vihollisia ovat minkit, piisamit, saukot, ylirunsaat ankeriaskannat ja rapuruttosieni. Eniten rapukannat ovat kuitenkin kärsineet ihmisen toimista kuten vesistöjen säännöstelystä, ojituksista ja ojien perkauksista, vesien happamoitumisista sekä raputautien levittämisestä.

Useimmat hyönteismyrkyt (torjunta-aineet) ja kupari ovat ravuille erittäin haitallisia. Niiden vaikutus kohdistuu varsinkin mäti- ja pienpoikasvaiheeseen.

Etelä-Suomessa kasvavien jokirapujen ja täplärapujen eroavaisuudet voidaan tiivistää seuraavasti.

HOITO

Parhaiten ravut kasvavat kalkkipitoisessa, hapekkaassa vedessä. Vesi ei saa olla myöskään liiaksi hapanta. Yleensä ravut suosivat vesistöjä, joissa on kivikkopohjaa tai penkkoja, joihin ne voivat kaivaa koloja. Ravut tarvitsevat piilopaikkoja. Niitä voidaan luoda keinotekoisestikin ajamalla matalalle ranta-alueelle kiviröykkiöitä, reikätiiliä, kattotiiliä, salaojaputkenpätkiä (ø 5–8 cm) ym. Kunnostus on osakaskunnan tai vedenomistajan tehtävä.

Kaikki vedet eivät ole rapuvesiä veden laatunsa tai muiden ominaisuuksiensa perusteella. Myöskään reittivesissä jokirapujen elvyttäminen joukkotuhon jälkeen ei ole onnistunut.

Rapu tulee toimeen sangen vaatimattomalla ravinnolla, mutta sitä täytyy olla kannan kokoon nähden riittävästi saatavilla. Ylitiheät kannat kasvavat hitaasti tai kasvu saattaa pysähtyä ennen kuin ravut saavuttavat pyyntikoon. Siksi kannan tilaa tulee seurata.

Rapu on despoottinen erakko. Yleensä nopeakasvuiset koiraat hallitsevat ja ovat jopa esteenä kannan kehittymiselle. Ylisuuret ravut (yli 12 cm) tulisi jo hoitomielessä ravustaa kiireen vilkkaa pois.

Rapukantoja voidaan vahvistaa poikas- ja siirtoistutuksin. Myös ravuttomia vesiä on istuttamalla muutettu rapuvesiksi. Rapuvesien hoidossa on tärkeää huolehtia siitä, että ravun elin-olosuhteet säilyvät hyvinä.

Rapujen siirtoistutus

Usein rapuja kotiutetaan ravuttomille vesi-alueille, mahdollisesti rapuruton tuhoamille alueille. Siirtoistutuksissa hoitoveteen tuodaan toisesta vesistöstä sukukypsiä naaraita ja koiraita. Paras istutusaika on loppukesällä kun ravut ovat vaihtaneet kuorta. Järviin tulisi siirtää järvirapuja ja jokiin joessa eläviä rapuja. Sopiva siirtoistukkaan koko on 7–8 cm. Siirtoistutuksiin tarvitaan aina TE-keskuksen lupa.

Harvassa rapukannassa täysin terveen oloinen jokirapu saattaa kantaa piilevästi rapuruttoa. Havainto mutkistaa rapujen siirtoistuttamista, sillä nämä tautia kantavat yksilöt ovat vakava uhka kasvavalle rapukannalle ja ovat samalla selitys ”krooniselle rapurutolle”. Siirtoistukkaiden terveyden toteamiseksi niitä pitäisi sumputtaa stressaavasti esimerkiksi suuressa tiheydessä useiden viikkojen ajan.

Rapujen poikasistutukset

Hoitoveteen voidaan siirtää myös kesänvanhoja poikasia. Tavallisesti istutetaan isohko poikasmäärä sellaiselle ranta-alueelle, jossa on riittävästi koloja ja piilopaikkoja poikasille. Istutukset on hyvä tehdä pimeään aikaan vesirajan tuntumaan. Näin vähennetään ensivaiheen kalapredaatiota.

Rapukantojen elvyttäminen istuttamalla on osoittautunut aikaa vieväksi. Pyyntivahvoja kantoja on odotettavissa vasta 10–20 vuoden kuluttua istutusten aloittamisesta.

Ravun istutustiheys

VILJELY

Rapuja viljellään sekä luonnonvesiin istutettaviksi että ruokaravuiksi. Toiminta voi olla luonnonmukaista lammikkoviljelyä (ekstensiivistä), puolitehoviljelyä (semi-intensiivistä) tai tehoviljelyä (intensiivistä). Viljely-menetelmät hallitaan melko hyvin, mutta viljelyn kannattavuus ei aina ole kohdallaan.

Parhaiten ravun lammikkoviljely onnistuu eteläisessä Suomessa, missä vedet ovat pidempään lämpimät. Aikuinen rapu tarvitsee puhdasta, hapekasta ja raputaudeista vapaata vettä, jonka pH:n tulisi olla viljelyssä yli 6. Hyviä tuloksia on saatu pohjavettä käyttävissä viljelylaitoksissa. Lammikoissa voidaan kasvattaa ruokarapuja, emorapuja tai ravun poikasia.

Emorapujen kasvatus

Emorapuja kasvatetaan, jotta niistä saataisiin poikasia myyntiin tai jatkokasvatukseen. Emorapuja pidetään erityisissä emo-rapulammikoissa. Emot on kasvatettu poikasista, ostettu muualta tai pyydetty luonnonvedestä. Varsinkin luonnosta otettujen rapujen taudittomuus tulee varmistaa esimerkiksi sumputtamalla. Ravut pitää sumputtaa siinä vedessä, mistä ne on pyydetty.

Tavallinen emorapulammikko on 10 m x 10 m eli 100 m 2 ja pari metriä syvä. Vettä vaihdetaan noin 5 l/min 1000 aikuista rapua kohden. Lammikko tulee varustaa matalalla aidalla.

Rapuja laitetaan noin 6 kpl/m 2 niin, että naaraita on neljä kertaa koiraiden määrä. Vuosittain emoja joudutaan täydentämään talvihävikin verran 20–30 %. Emot elävät luonnon kasvis- ja pieneliöravinnolla, mutta lisäruokintaa voidaan antaa kerran viikossa. Pitkäaikaista kalaruokintaa tulisi välttää, koska se lisää rapujen kannibalismia. Jokaisella ravulla tulee olla oma piilo-paikkansa.

Viljely voi nyt edetä kahta linjaa – normaalihaudontana (esim. häkitysmenetelmällä) tai lämpöhaudontana.

Poikasten jatkokasvatus

Ravunpoikasia kasvatetaan viljelylaitosten tarpeisiin ja luonnonvesiin istutettaviksi.

Lämpöhaudonnassa poikaset kuoriutuvat luonnonoloihin verrattuna aikaisemmin, jolloin niille jää kesällä pidempi kasvuaika. Näistä kesänvanhoista poikasista tulee luonnonpoikasia kookkaampia istukkaita.

Häkitysmenetelmässä munia kantavat emot siirretään poikas-lammikkoon häkeissä. Kun poikaset kuoriutuvat, ne pääsevät kasvulammikkoon, mutta emot siirretään takaisin emorapulammikkoon. Syksyllä saadaan tuhatkunta poikasta noin 30:stä munia kantavasta naaraasta.

Lammikkokasvatuksessa vastakuoriutuneet poikaset kasvavat luonnonravinnolla kesän ajan. Tavallisesti lammikossa on 100 vastakuoriutunutta (II-vaiheen) poikasta neliömetrillä. Lämpöhaudottujen aloitustiheys on hieman pienempi.

Syksyllä poikaset kerättään talteen laskemalla lammikot tyhjiksi. Sitä varten lammikot tule rakentaa hivenen viettäviksi, varustaa munkilla tai kääntyvällä poistoputkella. Poistopäässä tulee olla riittävästi korkeuseroa, jotta paikkaan voidaan asettaa poikasten keräilyastia.

Lammikon tulisi olla sellainen, että pisin matka poistoputkelle olisi enintään 5 m, jottei koituisi turhaa poikashävikkiä lammikon tyhjennysvaiheessa. Tällaiset lammikot ovat esim. neliön muotoisia, joissa poistoputki on keskellä. Tavallinen lammikkotyyppi on myös sellainen, jonka leveys on 2 m, pituus 10–20 m ja syvyys 0,5 m. Viljelyssä käytetään myös isompiakin lammikoita. Tärkeää on, että matalan veden pinta-alaa on paljon ja poikaset pääsevät hyvin poistumaan tyhjennysvaiheessa.

Lammikon reunojen tulee olla loivat ja ne voidaan vuorata karkealla sepelikivellä. Veden vaihtuvuus voi olla pientä, lähinnä haihdunnan korvaavaa.

Annosrapujen kasvatus

Annosrapuja voidaan kasvattaa lammikko-oloissa, mutta viljelijät tähtäävät kuitenkin rapujen teolliseen tuotantoon. Kasvatukseen liittyviä ongelmia ovat kasvatuslämpötilat (joko huono kasvu tai kohonnut kuolleisuus), kannattavuuden vaatimat suuret kasvatustiheydet, rapurehujen puute ja huono kannattavuus. Tällä hetkellä Suomessa on kehitelty ja testattu rapurehuja, joiden kaupallista tulemista viljelijät odottavat.

Ruokarapujen kasvatus on riskialtista ja sen voidaan katsoa vielä olevan kokeiluvaiheessa.

Kasvatuksen kannattavuus

Jokaisella ravunviljelijällä kasvatuksen puitteet ovat erilaiset. Toinen toimii enemmän velkarahalla kuin toinen. Veden laadussa ja kasvatuspaikassa on eroja. Riskit eivät ole samanlaisia.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen julkaisemassa ravunviljelyoppaassa on tarkasteltu viljelyn kannattavuutta.

MITÄ RAVUSSA ON?

Kuten tiedetään, rapu on sangen arvokas herkku. Kun kymmensenttisessä ravussa on syötävää osaa noin 13 g (40 % painosta), saadaan sen hinnaksi 700–2000 mk/kg sen mukaan, lasketaanko hinta pyytäjähinnasta vai ravintolahinnasta.

Ravun eräitä ainepitoisuuksia 100 grammassa syötävää osaa verrattuna eräisiin muihin ”tuotteisiin”.

RAPURUTTO

Kun rapuja kohtaa joukkotuho, usein puhutaan ”rapurutosta”, vaikkei tiedetäkään tuhon syytä. Joukkokuoleman voi aiheuttaa muukin kuin ”oikea” rapurutto. Rapukannan tuhoutuessa olisikin aina varmistettava, onko kyseessä rapuruttosienen aiheuttama tauti, vai jokin muu syy (jätevedet, ojitukset, veden happamuus, vesistön rakentaminen). Rapuruttotaudin aiheuttaa leväsieni (Aphanomyces astaci). Hyvin usein tauti aiheuttaa suhteellisen nopeasti rapukannan täydellisen tuhoutumisen. Tauti kuuluu vakavimpiin eläintauteihin. Ihmiselle se ei ole mitenkään vaarallinen.

On päätelty, että rapuruttosieni on alkuaan peräisin Pohjois-Amerikasta. Sieltä se olisi levinnyt Eurooppaan. Rapujen ensimmäinen suuri joukkotuho raportoitiin Italiassa vuonna 1860. Uskotaan, että tuho tuli Venäjän kautta Suomeen vuonna 1893.

Jokiravulla ei näytä olevan minkäänlaista vastustuskykyä sientä vastaan. Sieni elää ravussa loisena ja kuroo itiönsä veteen. Nykytietämyksen mukaan rapuruttosienen kiertokulku on rapu – itiö – vesi – rapu. Itiöt elävät vedessä tartuntakykyisinä muutaman viikon. Tänä aikana niiden on kiinnityttävä rapuun. Jos se ei onnistu ensimmäisellä keralla, itiö koteloituu. Kotelosta vapautuu uusi itiö. Kaikkiaan sillä on käytettävissään kolme yritystä, jonka jälkeen itiön energiavarat ovat ehtyneet. Rapuruton tartuntateitä ei vielä täysin ymmärretä.

Täpläravun rutonkesto-ominaisuus perustuu siihen, että se erittää sienirihman ympärille eristävän melaniinikapselin, mikä estää rihman kasvun. Terveen oloisen, mutta ruttoa kantavan täpläravun usein tunnistaa raajojen ja pyrstön nivelkohdissa näkyvistä tummista laikuista. Jos ruttotartunta on kyllin voimakas tai täplärapu stressaantuu, myös se menehtyy sairauteen.

Ravustajia pidetään rapuruton pahimpina levittäjinä. Melkoisella varmuudella myös täplärapuistutukset lisäävät rapuruton leviämistä eri vesistöihin, vaikka tämä on pyritty ottamaan huomioon istutuslupia myönnettäessä. Myös nisäkkäät ja linnut levittävät tautia. Rapuruttotutkimus on edistynyt niin, että nykyisin tiedetään Suomessa olevan kahta ruttotyyppiä, joista toinen on tavattu vain jokiravusta ja toista tavataan kummastakin lajista. Tiedetään, että jälkimmäinen tyyppi tuli Suomeen täplärapujen mukana. On myös löydetty yksittäisiä oireettomia jokirapuja, joissa rapurutto on elänyt useita vuosia tautiepidemian jälkeen. Havainto hankaloittaa rapuvesien hoitoa.

Merkittävä taudin leviämistie on myös ravun oma käyttäytyminen. Ravut ovat kannibaaleja – syövät pienempiä tai heikentyneitä lajitovereitaan. Usein voimakkaimmat ravut syövät sairastuneet ja siten nopeuttavat kannan tuhoutumista. Tartunnan saaneet usein myös vaeltavat vastavirtaan ja samalla kylvävät ympärilleen tauti-itiöitä.

Toimenpiteet raputuhon sattuessa

Jos havaitset luonnonvesissä rapujen joukkokuoleman merkkejä, kerää kuolleita tai kuolevia rapuja ja lähetä ne EELA:een, jossa ne tutkitaan maksutta. Yhteystiedot ovat esitteen takakannessa.

Kääri kuolleet ravut kosteaan voi-paperiin. Laita pakkaukseen kylmävaraajia tai jäämurskalla täytetty muovipussi viilentämään rapuja. Rapuja ei saa pakastaa. Ennen kuin lähetät näytteet tutkittavaksi, soita sinne ja ilmoita asiasta.

Liitä mukaan lähetekirje, josta ilmenee yhteystiedot ja esim. aika ja paikka sekä kuolleiden rapujen määrä. Jos tapaat elossa olevia, havainnoi niiden liikkumista, kuoren ulkonäköä, pyrstön alapuolen väriä, kiintoaineen sakkaumia ym. Jos mahdollista, ota vesinäyte puhtaaseen pulloon.

Ilmoita havainnoista myös paikalliseen ympäristökeskukseen tai TE-keskukseen. Viranomaisilta saat myös toimintaohjeita.

RAPUJEN KEITTÄMINEN

Ravut huuhdellaan raikkaassa vedessä ennen keittämistä. Kaikkien keitettävien rapujen tulee olla ehdottomasti eläviä. Kattilaan lisätään rapuja vähitellen niin, että uusi rapu joutuu aina kiehuvaan veteen. Näin ne kuolevat välittömästi.

On olemassa useita rapujen keitto-ohjeita. Merkittävimmin ne eroavat suolan määrissä. Tässä eräs:

Sopiva keittoaika on noin 8–12 minuuttia koon mukaan. Aika mitataan veden kiehumisesta. Muut lisäainekset ovat suola, sokeri ja tilli.

Kypsät ravut nostetaan toiseen astiaan, johon siivilöidään myös keitinvesi niin, että keitetyt tillit ym. saadaan pois. Ravut jäähdytetään keitinvedessään mahdollisimman nopeasti. Ne saavat olla viileässä useita tunteja. Sopiva aika on puolisen päivää.

Syötävät ravut ladotaan vadille ja koristetaan tillillä. Rapuillalliseen kuuluu myös paahtoleipä, voi ja tillisilppu. Juomiksi sopivat raikas vesi, olut tai kuiva valkoviini.

Isäntä valitsee ensimmäisen ravun vieressään istuvalle. Kestit voivat alkaa.

Tietoja ravuista

• Jussila, J. ym. 2009: Laaturapu. Ravustuksen ja rapukaupan laatukäsikirja. Käsikirjoitus.
  
• Järvenpää, T. ym. 1996: Ravunviljely. Menetelmät ja kannattavuus. Riistan ja kalantutkimus. 111 s.
  
• Kansanterveyslaitos 1989: Ruoka-aineiden ravintoaine-sisältö. 452 s.
  Kilpinen, K. 2003: Suomen rapu. Ravun nousu, tuho ja tulevaisuus. Edita, Hki.
  246 s.
  
• Kirjavainen, J. 1996: Hämeen ravunviljelyopas. – Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 23. 118 s.
  
• Lehtonen, J. U. E. 1975: Kansanomainen ravustus ja rapujen hyväksikäyttö Suomessa. Kansantieteellinen arkisto 27. 159 s.
  
• Rapu-kräft -symposiumjulkaisu 1991: Hämeenlinna. – Kalastusmuseoyhdistyksen julkaisuja 5:11–20.
  
• Särömaa, M. T. 1977: Rapukirja. Tammi. 96 s.
  
• Tulonen, J. ym. 1998: Rapuvedet tuottaviksi. Riistan ja kalantutkimus. 152 s.
  
• Westman, K. & Nylund, V. 1985: Rapu ja ravustus. – Weilin+Göös, Espoo. 173 s.

Elintarviketurvallisuusvirasto (EVIRA )

Kuopion toimipaikka
Ilmoitukset näytteiden lähettämisestä toimisto ma–pe 8.00–16.15, puh. 020 772 4952

Katuosoite (Postin Ovelle-paketti ja pikakirje)
Evira Kuopio
Neulaniementie 4
70210 KUOPIO

Osoite linja-autolla lähetettäessä
Evira Kuopio
Matkahuolto KUOPIO

Postiosoite (normaali postipaketti ja kirje)
Evira Kuopio
PL 92
70701 KUOPIO

Sivun alkuun